Blo­gi­kir­joi­tuk­sia

Marita Vainion kuvailu Rauhaniemen kesäkauden päättäjäisistä

Viime lauantaina (3.9.2016) vietettiin Rauhaniemessä yhdistyksemme 105-vuotis juhlia sekä samalla kertaa myös kesäkauden päättäjäisiä:

Paikalla oli lähes 50 henkilöä, ja tunnelma oli mukavan leppoisa, pienestä sateesta huolimatta. Sadekaan ei haitannut, koska paikalle oli varattu 50-hengen teltta.

Juhlaa vietettiin afrikkalais-suomalaiskansallisissa tunnelmissa.

Alkuun yhdistyksemme puheenjohtaja Merja Jämsäläinen piti puheen, kertoen pääpiirteissään yhdistyksemme historian.

Tämän jälkeen yhdistyksemme nuori jäsen, Minja Survonen, esitti musiikkia.

Ruokailussa nautimme afrikkalaiseen tyyliin valmistettua ruokaa, riisiä ja kanaa. Itse kokki on alunperin afrikkalainen, muistaakseni Gaponista?

Ruokailun jälkeen päästiin vauhtiin, kun Järvensivun Antti ja Lahtisen Veikko, täydennettynä Survosen Minjalla, tulivat soittamaan 1800-luvun hevya, eli supi suomalaista pelimanni-, eli kansanmusiikkia.

Itselläni ainakin suu vetäytyi monin paikoin hymyyn ja jalka naputti tahtia. Tosin ruoholla ei paljon naputella:)

Vielä ennen kahvia Minja esiintyi uudelleen, valloittaen koko teltan väen, saaden tunnelman kohoamaan huippuunsa.

Illan päätteeksi vielä saatiin nauttia Akim Colorin afrikkalaisesta rumpumusiikista.

Ilta oli järjestelyineen kaikkineen oikein onnistunut, josta saamme kiittää juhlatyöryhmää, joka pääosin vastasi juhlien onnistumisesta ja järjestelyistä.

Juhlatyöryhmään kuuluivat: Hely Poranen, Marja-Leena Lahtela, Esko Pölkkynen, Sari Koivisto sekä sihteerinä Minna Meriläinen.

Heitä kaikkia on kiittäminen, kuten myös upeita esiintyjiä sekä kokkia.

Kiitos myös kaikille mukana olleille!

Yhdessä loimme mukavan tunnelman lämpimään, vaikka hieman sateiseen iltaan.

Minja Survosen kesäinen blogikirjoitus 13.6.2016

Kesäsuunnitelmia

Nyt todella on kesä. Pikkuhiljaa alan tajuta, että istun lukiossa seuraavan kerran vasta elokuussa. Ensimmäinen lukiovuosi kului nopeasti, ja nyt on outoa, kun ei ole jokaiselle päivälle aikatauluja. Lähettämistäni työhakemuksista huolimatta olen kesätyötön. Silti on monia vaihtoehtoja täyttää kesäloma.

Toki olisin mielelläni tehnyt kesätöitä. Se ei kuitenkaan ole ainoa tapa kartuttaa osaamista ja saada kenties joitakin jälkiä myös ansioluetteloon. Tosin oma CV:ni ei tälläkään hetkellä ole tyhjä sivu. On myös paljon suunnitelmia, joista on hyötyä, vaikkei hyöty paperilla näkyisikään. Minulla on koko kesä aikaa.

Lukiokursseja suoritin ensimmäisenä vuonna yli suositusten. Siksi kesälukio ei tuntunut mielekkäältä. Sen sijaan hyödytän musiikkilukiolaiselämääni sekä opiskelujani konservatoriolla soittamalla aktiivisesti. Tulossa on myös muutama keikka, ja kesään mahtuu vielä monenlaisia soittosessioita. En voi ainakaan sanoa, etteikö minulla olisi aikaa harjoittelun.

Aion myös kirjoittaa. Kehitän sanailutaitojani mahdollisten blogitekstien ja muiden tekstien muodossa, ja samalla atk-taidotkin karttuvat. Blogin ulkoasussa ja toiminnassa on aina jotakin parannettavaa, minkä yhteydessä opin yleensä jonkin uuden tietotekniikkaan liittyvän ominaisuuden. Toivottavasti kesä tekee hyvää bloggaukselle ja kirjoittamiselleni ylipäätään.

Tunnen myös käsitteen loma. Eivät kaikki muutkaan tuntemani nuoret ole kesätöissä, joten saan varmasti myös seuraa lomamaiselle ajanvietolle. Kesä on täydellistä aikaa uimiselle, mansikoiden maistelulle, kirjojen lukemiselle, oleilulle ja monelle muulle tekemiselle. Kesä on vasta alussa, joten on hyvin aikaa kerätä energiaa seuraavaa lukiovuotta varten. On aika viettää mahtavaa kesää.

Marita Vainion kirjoitus Loimaan retkestä 10.5.2016

Tehtiinpä tuossa tiistaina yhdistyksen porukalla, vapaa-ajan toimikunnan suunnittelema kevätretki Loimaalle, Maatalousmuseo Sarkaan ja Alpo Jaakolan patsaspuistoon.
Bussi oli lähes täynnä, kun saviseutulaisia, joiksi loimaalaiset itseään kutsuvat, oli mukana 17 hengen ryhmällään. Yhteensä meitä oli 40 henkilöä.

Ilmojen haltija suosi meitä koko retken ajan, mitä nyt pieni pisarointi uhkasi meitä pelotella, kun kiertelimme iltapäivällä Patsaspuistossa.

Sarkamuseolla oli tosi paljon ihmeteltävää ja hiplattavaa tällaiselle 1960-luvulla lapsuutensa eläneelle, lähes kaupunkilaiselle. Joitakin aikoja lapsuuskesistäni tosin vietin Paimiossa, kummisetäni kotitilalla sekä mammani, eli äidinäitini luona.

Separaattorista ja kirnustakin on ollut vain pelkkä mielikuva, joka sekin pohjautuu lukemiini ja kuuntelemiini historiallisiin romaaneihin.
Mielenkiintoisimpina pidin kuitenkin jauhinkiviä, joilla tehtiin jyvistä jauhoja, ennen myllyjen aikaa.

Sarkamuseon lounaspöydän antimet kelpasivat myös porukallemme. Mannapuuro ei kuulu suosikeihini, mutta on pakko sanoa, etten ole eläissäni saanut parempaa mannapuuroa! Se oli tehty soijaan tai kookosmaitoon. Tarttee varmaan alkaa metsästämään reseptiä netin syövereistä.

Ylimääräisenä extrana saimme pienen kiertoajelun Loimaalla, kiitos meikäläisen möhlimisen. Olin varannut ruokailuun aikaa tunnin ja Sarkapuodissa ostosten tekoon toisen tunnin.

Ruokailu sujui jouhevasti, kun suurimmalla osalla porukasta oli oma avustaja tai ystävä mukana. Ei tarvinnut yleisavustajien juosta kieli vyön alla jeesaamassa
porukoita. Toki kaikkia autettiin, jotka apua tarvitsivat. Ruokailuun meni vain noin puolisen tuntia. Sarkapuoti oli melkoisen pikkuinen, joten sinnekään ei aikaa
saanut kulumaan:)

Opaskoirani Salsa osasi hienosti opastaa minua siellä patsaspuiston vaikeahkoissa maastoissa.Loimaalaisia näkövammaisia oli myös mukava tavata.

Ensi vuonna suunnataan ehkä Uuteenkaupunkiin tai Somerolle.

Pitää varmaan hyvissä ajoin laittaa mietintämyssy jauhamaan...

Marita Vainion blogikirjoitus 29.3.2016

"Tänään on sitten taas se päivä vuodesta, kun tekis vaan mieli jäädä sänkyyn  makoilemaan :).
No, en tietenkään jää, vaikka tätä päivää inhoankin, ehkä eniten elämässäni!

Ei vaan mahdu mun logiikkaan, että ihmisten ja lemmikkieläinten rytmi sotketaan , peräti kaksi kertaa vuodessa, ja ihan tahallisen tarkoituksellisesti :(.

Tuo kellojen veivaaminen kaksi kertaa vuodessa on kyllä ihan turhaa touhua:
Nykyisen tietoyhteiskunnan aikana ei luulisi olevan juurikaan merkitystä, siirretäänkö vai ei niitä kelloja. Ainoa, joka siitä kärsii,on yksittäinen ihminen, varsinkin pienet lapset, joille jo muutoinkin aamuherääminen on tahmeaa.
Itse huonounisena koen varsinkin tämän kesäaikaan siirtymisen todella vaikeana.
Tosin, kyllä se viikkojen myötä sitten taas tasaantuukin tuo sisäinen kello tuon kesäajan kanssa. Syksyinen siirto normaaliaikaan on suorastaan helppo juttu.

Jos tuosta kesäaikaan siirtymisestä pitäisi jotain hyviä puolia hakea, niin tässä mielestäni yksi ja ainoa:
Monet näkövammaiset tuttavani, jotka vielä jotain näkevät, tykkäävät
kesäajasta, koska illat tulevat valoisammiksi.
Monelle heikkonäköiselle tuo valo on liikkumisen kannalta tosi ratkaiseva juttu."

Marja-Leena Lahtelan blogikirjoitus 25.2.2016

"Voihan neuloosi!

Sitä on ihmiselämässä jos jonkinlaista neuroosia. Jotkut kärsii ahtaan paikan kammosta tai korkeat paikat saa jo ajatuskin siitä pelkästään jalat tutisemaan. Toiselle taas tyhjän torin ylittäminen on jo ylivoimaista ja monta muuta. Kahvikuppineuroosista nyt puhumattakaan!

Vaan se neuroosi, joka meikäläistä riivaa, on kiusana ja riesana yöt ja päivät.

Ai, mikä se on, kysyt nyt varmaan uteliaana. Ja miehän kerron, jos vain jaksat kuunnella.

Tämä neuloosi iski miuhun jo vuosikymmeniä sitten eikä parannuskeinoa taija löytyä seuraavaan sataan vuoteen, jos elämän päiviä riittää. Tämä neuloosi on iskenyt pitkät kyntensä niin syvälle miuhun, että se ei anna armoa oli sitten kesä tai talvi, pyhä tai arki. Se riepottaa miut harva se ostoskerta uudestaan ja uudestaan hyllyjen luokse kauppareissulla. Se mokoma pitää otteessaan syksyisin ja varsinkin ennen Joulua sen voima on mahdoton. Kesälläkin se laittaa kämmenet hikoamaan ja viekoittelee etsimään mitä ihanampia ohjeita netistä ja lehdistä.

Se villitsee ystävätkin tähän metsästyspuuhaan ja uusia ohjeita satelee niin suullisesti kuin sähköpostinikin kautta. Kaikki vapaa-aika liittyy nettisurffailuun ja uusien mallien ja ohjeiden etsimiseen.

Eikä se jätä yölläkään rauhaan, kun kesken makeimman unen putkahtaa mieleen yht’äkkiä joku kaunis malli tai hyvä idea, jonka voi toteuttaa. Tämmöinen neuloosi, kun piinaa, on pakko tehdä jotain. Ja mie antaudun suurella nautinnolla sen vietäväksi.

Esiin kaivan käsityökoristani puikot, ne bambuset tietenkin, ja kerän ihanaa keltaista lankaa ja sitten alan tikuttaa. Sormet syyhyten kiidätän puikoille silmukan kerrallaan ja vauhti kiihtyy vain niitä näprätessä. Sitten, kun silmukat on luotu, alkaa mallineuleen kutominen ja siinä vaiheessa olen jo täysin neuloosin lumoissa. Sukkaa, töppöstä, pipoa, puseroa, kaulaliinaa ja kaikkea muuta syntyy kuin itsestään. Hyvä äänikirja säestää kätteni työtä ja mie nautin joka solullani.

Annan tään neuloosin viedä mennessään ja otan siitä joka hermollani kaiken irti. En tiedä mitään parempaa ja tässä huumassa en haluakaan muuta. Neuloosi viekööt mukanaan niinkuin se vain voi viedä.

Muutaman päivän ahkeroinnin jälkeen iskee pelko, että neule on pian valmis ja loppuu tämä autuus taas tällä kertaa, Tosin vain hetkeksi, sillä uutta neuloosia pukkaa jo täyttä häkää. Uusia ideoita ilmaantuu joka päivä ja joka ainut sukkapari löytää jalat, joita lämmittää kylmällä säällä. Neurooseihin moni varmaan kaipaa parannuskeinoa, mutta mie en luopuis tästä neuloosistani mistään hinnasta ja toivonkin, että se kiusaa miuta vielä kauan."